Jos kysyisin, että mitä toivot elämältä, niin varmaan aika monelle tulee mieleen toiveita kodin, perheen, terveyden ja hyvinvoinnin suhteen. Onhan se luonnollista toivoa itselleen ja läheisilleen hyvää, elämälle onnea ja mutkattomuutta. Harvempi varmaan toivoo mitään ikävää, vastoinkäymisiä tai menetyksiä. Mutta tuleehan niitä ikäviä asioita ja isoja haasteita elämässä vastaan. Joihinkin haasteisiin hakeudutaan itse, toiset haasteet tulevat pyytämättä.
Suru on haasteista sellainen, joka usein tulee pyytämättä, ja moni ei ehkä haluaisi kohdata niitä lainkaan, tai ainakaan kovin pitkään. Suru koetaan ongelmaksi, joita ei nyt vain tarvittaisi sotkemaan elämää. Mutta surun kautta voi löytää myös ilon, tai jopa ihan uudenlaisen ilon ja sen vuoksi sen kohtaamista ei tarvitse pelätä. Tästä ilon ja surun vuoropuhelusta kertoo myös lastenelokuva Inside Out. Se sopii aikuisillekin oikein hyvin ja itse katsoin sen viimeksi pitkällä lentomatkalla. Vieruskaverina oli tuolloin vanhempi hollantilainen rouvashenkilö ja kun elokuvaa aloin katsoa, niin tuli vähän sellainen pakonomainen tarve selitellä, että kun nyt lastenelokuvaa rupesin katsomaan. Asian kun perustelin, niin vieruskaverikin itse asiassa innostui sitä katsomaan omasta ruudustaan. Ja niinhän siinä kävi, että loppua kohden se meni kummallakin nenäliinahommiksi, niin sanotusti ’osui ja upposi’.
Omalla kohdalla se isompi suru tuli kylään pari vuotta sitten, kun sain kuulla ikäviä uutisia terveydestäni. Silloin väkisinkin tuli katsottua peruutuspeiliin, että mistäs sitä on tultu ja minne sitä ollaan menossa. Uskonasiat ennen tuota tapahtumaa olivat aina olleet mielessä elämää ohjeistamassa, mutta muistan kyllä silloin tällöin ajatelleeni, että ovatko ne tarpeeksi läsnä. Että millaista sen elämän ihan rautalangasta väännettynä pitäisi olla, että voi sanoa antaneensa elämänsä Taivaan Isälle? Kun vertaa tähän päivään, niin huomaa, että eivät ne uskonasiat ihan siinä elämän keskipisteessä olleet, mutta sopivasti siinä lähellä. Muistankin poteneeni huonoa omaatuntoa ja ajatelleeni, että pitikö elämän todellakin laittaa miehen ihan polvilleen ennen kuin tajusin mikä elämässä on tärkeintä? Että onkohan sitä ihminen tosi kiittämätön ja jotenkin huonompi, jos vasta selkä seinää vasten tilanteessa antaa elämänsä ohjat toisaalle? No onneksi tässä tällä välin sitä on jo oppinut, että syntisiä tässä ollaan kaikki ja ansaitsemattomasta armosta tullaan pelastetuiksi.
Miten omat vastoinkäymiset sitten muuttivat uskoani? Oikeastaan nämä muutokset voi kaikki tavalla tai toisella liittää Isä Meidän –rukoukseen.
Tuossa rukouksessa, vaikka se sujuvasti lapsesta asti on tullut lausuttua, niin tuo kohta ”tapahtukoon sinun tahtosi”, se on sellainen, jonka kanssa moni varmasti vähän painii. Se voi tuntua pelottavalta, antaa ohjat jollekin toiselle ja siirtyä itse apukuskin paikalle, mistä voi enää vain toivoa mihin suuntaan mentäisiin. Aina ei kuski aja sinne minne toivoisit, aina ei tiedä millaisena se tie jatkuu ja mitä tulee mutkan takana vastaan. Tuo kysyy uskoa ja luottamusta kuljettajaan, ja siihen että hän pysyy siinä vierelläsi minne ikinä mennäänkään. Mutta vastineeksi siitä uskosta ja luottamuksesta saa mielenrauhan. Ei tarvitse murehtia. Omalla kohdalla kävikin niin, että juuri sen elämäni isoimman haasteen ja murheen aikana opin olemaan murehtimatta.
Nykyään tuo kohta Isä Meidän -rukouksessa onkin oikeastaan äärimmäisen vapauttava. Tapahtukoon sinun tahtosi. Se on vähän niin kuin valmiiksi suunnitellulle retkelle lähtemistä. Tulee väkisinkin mieleen monet reissut, omat ja perheen kanssa tehdyt, ja sitten ihan vain se tavallinen ison perheen arkirumban pyöritys. Ainaista suunnittelua, aikatauluttamista ja järjestelemistä, vähän niin kuin ohjelmatoimistoa pyörittäisi. Joskus sitä ajattelee, että olisi kiva antaa ne hommat jollekin toiselle ja itsekin joskus vain nauttia matkasta. Mutta juuri tuotahan se Jumala tarjoaa meille joka ikinen päivä. Täytyy vain uskaltaa hypätä kyytiin.
Tuo samainen kohta Isä Meidän –rukouksessa, kun se vielä jatkuu että ”myös maan päällä niin kuin taivaassa”, selittää minulle myös elämän tarkoitusta. Kahden maan kansalaisena elämistä. On lohdullista ajatella, että maanpäällinen elämä on vain jotenkin välivaihe, vaihe jonka Jumala meille kullekin on suunnitellut läpikäytäväksi. Sellainenhan se Jeesuksenkin maanpäällinen elämä oli. Ajatus on lohdullinen myös siksi, että se auttaa asennoitumaan vastoinkäymisiin toisella tavalla. Maanpäällinen elämä ei aina tunnu reilulta, eikä sen kai kuulukaan olla, kun meillä kaikilla on oma tuntematon tehtävämme ja sen myötä erilainen risti kannettavana.
Kaiken kaikkiaan tuo rukouksen kohta on yksi hyvä rautalangasta väännetty selitys siitä, mitä se elämänsä antaminen Taivaan Isälle voisi tarkoittaa. Varmaan se tarkoittaa paljoa muutakin, mutta tuostakin voi aloittaa. Siitä riittää iloa elämään, rauhaa sydämeen ja kiitollisuutta niin ilon kun surun keskellä. Nykyään sitä vain toivoo, että osaisi säilyttää sen ilon ja kiitollisuuden tunteen päivästä toiseen, ja vaikka tartuttaa sitä toisiinkin.
Moni asia päivittäin tuosta ilosta ja kiitollisuudesta onneksi muistuttaa. Siitä muistuttaa tämä rypistynyt lappunen, jonka Nooa-poika sai joskus vuosi sitten Muuramessussa. Se on jae Jesajan kirjasta. ”Sinun tulevat päiväsi hän turvaa, hetkestä hetkeen, hänellä on varattuna apua yllin kyllin, viisautta ja tietoa. Siionin aarre on Herran pelko.” Tuo lupaus kuuluu meille kaikille. Yhtälailla sille, jota vastoinkäymiset kohtaa, ja sille joka elää tämän lähellä.
Samoin siitä muistuttaa samainen Nooa-poika, joka tuli pari vuotta sitten äitinsä uneen sanomaan, että ”Äiti, mä keksin hyvän rukouksen: älä anna huomispäivän murheiden viedä sinulta tämän päivän iloa”. Tuo lause komistaa nykyään meidän keittiön seinää.
Ja kyllä siitä on aina yrittänyt muistuttaa jo lapsuudenkodissa oleva taulukin, jossa lausutaan Tyyneysrukoukseksi tunnettu rukous: ”Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa asioita, joita voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan. Aamen.”