Luin hiljattain tositarinan Sang-Hwa nimisestä pohjois-korealaisesta tytöstä, joka kasvoi kristityssä kodissa tietämättään siitä. Hänen vanhemmilleen oli selvää, että jos heidän tyttärensä saisi tietään heidän uskostaan, hän saattaisi ajatella, että hänen on pakko ilmiantaa heidät viranomaisille. Niin koulussa pieniä lapsia oli opetettu. Ilmianto johtaisi vanhempien lähettämiseen työleirille.
12-vuotiaana Sang-Hwa sitten löysi vanhempiensa raamatun. Hän alkoi lukea sitä ja tiesi heti, että kirja on laiton. Hän oli peloissaan ja mietti pitäisikö kertoa viranomaisille tai opettajalle. Hän kuitenkin piti salaisuuden tietäen ilmiannon seuraukset. Lopulta salaisuus kasvoi niin isoksi, että hän harkitsi ilmiantamista ja päätti kertoa asiasta ensin isälleen. Silloin isä kertoi hänelle evankeliumista ja selitti raamattua. Sang-Hwa ei tiennyt, että hänen isänsä oli rukoillut jo viiden vuoden ajan tilaisuutta kertoa uskostaan tyttärelleen. Kuullessaan totuuden raamatusta Sang-Hwa aloitti uuden elämän Jeesuksen seuraajana.
Meidän on helppo ymmärtää pelokkaan isän odottelu uskonsa tunnustamisesta tyttärelleen maassa, jossa kristittyjä vainotaan. Mitähän itse olisi vastaavassa tilanteessa tehnyt? Yllättäen tätä samaa kysymystä joudumme miettimään mekin maailmassa, jossa kristittyjä ei vainota. Mikä saa meitä odottamaan Jumalan armon vastaanottamisen ja siitä muillekin kertomisen?
Tämän sunnuntain aiheena on juuri tuo ansaitsematon armo.
Ansaitsemattomuus voi olla meille helppo asia ymmärtää mutta se voi olla haasteellista sisäistää. Kaikessa maanpäällisessä kun elämä usein perustuu ansaintaan. Jo koulussa ahkeralla opiskelulla ansaitaan hyviä arvosanoja, tutkinnolla ansaitaan paikka seuraavassa koulussa tai työmarkkinoilla, töissä ansaitaan elanto, ihmissuhteissa ansaitaan toisen luottamus. Jopa armahdus vankeudesta voidaan ansaita jossain vaiheessa hyvällä käytöksellä vankeuden aikana.
Kun kaikki ansaitaan, niin lopulta voikin sitten olla vaikea ottaa vastaan apua tai avustuksia, ilman että tuntisi olevansa jotenkin epäonnistunut jossain. Ottaa nyt vastaan jotain, mitä emme ole kyenneet itse ansaitsemaan. Epäonnistumisen tunne johtuu siitä, että ansaitessa me aina vertaamme itseämme johonkin. Joko muihin ikätovereihin “joilla menee paremmin” tai jotka ovat elämässään “jo tuossa vaiheessa”.
Ansainta ja vertaaminen kulkevat käsi kädessä ja voi olla, että tuohon samaan vertailun kierteeseen joudumme sitten myös uskomme kanssa. Voi olla, että silloin tällöin synnin tunnoissa vertailemme itseämme johonkin toiseen ja koetaan olevan sellaisia b-luokan kristittyjä. Tai sitten ihan toisinpäin, saatamme tahtomattakin arvioida ja verrata jonkun toisen uskon syvyyttä ja omaa ehkä vahvemmaksi. Vertaileminen on meille ihmisille luontaista ja toisaalta se on juuri sitä, mihin ihminen helposti kompastuu kun se yrittää ymmärtää Jumalan valtakuntaa. Jeesus opettaa meitä siitä, miten Jumalan valtakunnassa monet asiat ovat toisin kuin maan päällä. Siksi on järjetöntä myöskään yrittää soveltaa maallisia mittareita tai vertailukeinoja, kun yritämme ymmärtää Jumalan valtakuntaa.
Esimerkkejä on monia. “Mutta monet ensimmäiset tulevan olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä”, sanoo Jeesus Matteuksen evankeliumin mukaan. Turha siis kuvitella, että hyvien tekojen tai lujan uskon vuoksi olisimme jotenkin etulyöntiasemassa muihin nähden. Saatetaan tipahtaa sellaisten ajatusten myötä ihan jonon hännille. Tai sitten vaikkapa Jeesuksen vertaus viinitarhan työntekijöistä, joille kullekin maksetaan sama palkka riippumatta siitä miten kauan he olivat olleet töissä. Joku oli töissä kokonaisen päivän, toinen vain viimeisen tunnin. Kaikki saivat silti saman palkan. Ja niin on armonkin laita, kaikki ovat osallisia samasta armosta, jokaisen päivän ensimmäisenä ja viimeisenäkin tuntina. Armoa ei ansaita pitkällä työllä.
Jos on ansaitsematon armo joskus haasteellista sisäistää nykypäivänä, oli se sitä myös jo opetuslapsille. Päivän evankeliumitekstissä Pietari kysyy Jeesukselta: ”Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä me siitä saamme?” Nykypäivän ihminen voisi pitää tuota kysymystä aika rohkeana, jopa kiittämättömänä. Kysyä nyt Jeesukselta, mitä hyötyä saa hänen seuraamisestaan. Mutta Jeesuksen vastaus ehkä vähän yllättäen ei ollut nuhteleva vaan hän jatkoi asian selittämistä: “Ja jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän.”
Jeesus antaa ymmärtää, että mikään asia maan päällä ei ole niin rakas tai arvokas, etteikö siitä Jumalan nimeen kannattaisi luopua. Se voi kuulostaa aika karulta tai jopa julmalta. Tuota luopumista kuvataan ihan kirjaimellisesti Mooseksen kirjassa, jossa Jumala koettelee Abrahamia ja pyytää uhraamaan ainoan poikansa Iisakin. Ja kun Abraham oli siihen valmis, niin lopulta näin ei tarvinnutkaan tapahtua, vaan Jumala tiesi nyt hänen pelkäävän ja rakastavan Jumalaa. Tärkeintä oli siis se, että Abraham asetti Jumalan valtakunnan maanpäällisen valtakunnan yläpuolelle. Ja samaa varmaan Jeesuskin luopumispuheellaan tarkoitti. Että ymmärrettäisiin ja hyväksyttäisiin kaiken maanpäällisen olevan meille lahjaa ja lainassa, joko vain lyhyen ajan tai pidempää, sen mukaan mikä kaiken tarkoitus on.
Noilla sanoilla Jeesus ehkä myös halusi korostaa, että hänen seuraamistaan ei tarvitse viivyttää, “sitten kun”. Ei niin, että “kasvatan ensin lapset niin sitten minulla on aikaa Jumalalle” tai että “kunhan pääsen ensin yli ruuhkavuosieni”. Jeesus ei kysy meiltä, että milloin sinun kalenteriin sopisi, että alkaisit seurata minua? Jeesus sanoo vain: “Seuraa minua”. Tarkoittaa, että nyt eikä hetken päästä. Luulisi sopivan hyvin meille nykypäivän ihmisille, jotka ovat malttamattomia odottamaan. Toisaalta Jeesuksen kehoituksella ei ole parasta ennen päivänmäärää niinkuin eineksillä. Se viimeinenkin viinitarhan työntekijä on edelleenkin osallinen samasta armosta. Jesajan kirjassa 30:18 sanotaankin: “Kuitenkin Herra vain odottaa, että voisi olla teille armollinen, hän nousee armahtamaan teitä”.