Tällä hetkellä eletään paaston aikaa, jolloin kirkkovuodessa valmistaudutaan pääsiäisen viettoon. Nuo 40 paaston päivää kuvaavat Jeesuksen aikaa autiomaassa, jonne Henki hänet ajoi heti sen jälkeen, kun Johannes oli Jeesuksen kastanut. Pitkä koettelemus päivästä toiseen, ympärillä vain lohduton ja loputon erämaa. Sitä voi kukin yrittää kuvitella, millaista se elämä siellä oikeasti mahtoi olla. Arvailuja voidaan heittää, vaikka omaa kokemusta erämaalla olosta ei olisikaan. Mutta sitten kun me ihmiset kuljemme oman elämämme erämaassa, ei tarvitse enää kuvitella, kaikki muuttuu todeksi. Mitähän me itse kukin silloin näemme ja tunnemme? Onko siellä mitään, jonka turvin päästään eteenpäin ja vältytään uppoamasta juoksuhiekkaan? Näkyykö siellä mitään ravintoa tai suojaa yön kylmyyttä vastaan, jotta selviäisi huomiseen? Tätä kaikkea voi olla vaikea sanoin kuvailla, vaikka se aivan iholla olisikin.
Tämä runokirja on yksi esimerkki siitä, miten sitä elämän erämaassa eloa voisi yrittää kuvailla ja millaiseksi se ajan saatossa muuttuu. Runoja on kirjassa sattumoisin myös nelisenkymmentä, ja niitä lukiessa huomasi kuinka niissä jokaisessa ilo ja suru ovat jossakin muodossa mukana. Niillä vain saattaa olla erilaisia muotoja ajasta ja tilanteesta riippuen. Ilo voi ilmetä toiveikkuuden tai kiitollisuuden muodossa, suru puolestaan epätoivon tai haikeuden muodossa. Jotenkin ne kuitenkin mahtuvat samaan tilaan, toinen antaa vähän tilaa toiselle. Joskus ajan saatossa voi oikeastaan huomata, että ilo ja suru lähestyvät toisiaan. Haikeudesta kiitollisuuteen ei ole enää kovin pitkä matka, paljon lyhyempi matka kuin epätoivosta toiveikkuuteen.
Jos on ilolla ja surulla monenlaiset kasvot, niin on myös meillä ihmisillä erilaiset tavat käsitellä niitä. Iloiset asiat ovat monesti sellaisia, joista halutaan kertoa kaikille muillekin. Mielellään heti eikä huomenna. Silloin ei ajatella, että no enpäs kerrokaan tätä ilon asiaa muille, tulevat pian iloisiksi. Iloa on kiva tartuttaa muihin, vaikka se joku laulu sanookin, että ‘kell’ onni on, se onnen kätkeköön’. Jaettu ilo on suurempi ilo. Tästä puhuu jo puoli raamattuakin. Ilosanomasta, jota meitä kehotetaan kertomaan eteenpäin. Mutta entäs se suru? Kailotammeko me siitäkin yhtä helposti ja heti? No ei, siitä me niin paljon helpommin vaietaan ja pidetään asia sisällämme, ainakin jonkin aikaa. Ehkä se johtuu ajatuksesta, että itse pitää pärjätä, kun ennenkin on pärjätty. Tai sitten ajatellaan, että surukin on jaettuna suurempi. Ei haluttaisi tartuttaa surua, kun läheisetkin alkaa sitten vaan murehtia. Varmaan se suru tosiaan jaettaessa onkin suurempi suru, mutta sitä onkin sitten kantamassa isompi joukko. Keskimäärin pienempi kuorma kaikilla.
Surun kokemusta kannattaa jakaa ennemmin kuin pitää sisällään. Siitä tässä kirjassakin on kyse. Vaikka alkuun tuntuisikin, että jakaessa suru vain kasvaa, niin pian voi huomata sen tuovan mukanaan paljon hyvää. Voisi ajatella, että ilo ja suru alkavat lähentyä toisiaan. Surun jakaminen kun on aina jonkun toisen kohtaamista. Siinä voi saada toiselta jotain takaisinkin, vaikka et mitään ehkä odottaisikaan. Voit saada aikaan keskustelua tai ihan vain vierellä kulkijan, kuuntelijan. Surun jakaminen on myös ymmärryksen jakamista. Se voi saada toisen ymmärtämään oman surunsa ehkä vähän toisella tavalla, toinen voi saada uutta näkökulmaa. Joku toinen taas voi olla oman surunsa kanssa niin syvällä, ettei osaa edes kuvailla sitä. Hän saattaa tarvita omaan suruunsa tekstittäjän, jotta voisi alkaa käsitellä suruaan. Surun jakaminen on sen työstämistä ja samalla siinä valmistellaan maaperää ilolle. Jossain vaiheessa voikin huomata tyhjyyteen tulleen läsnäoloa, hiljaisuuteen ääntä ja pimeyteen valon pilkahdusta. Ilo ja suru kulkevat käsi kädessä, lähempänä toisiaan.
Ilo ja suru voivat myös riidellä keskenään niinkuin pienet kakarat. Toinen voi ottaa niskalenkin toisesta ja pitää otteessa. Ilo saattaa pitää surua riesana, sanoo ettei leiki sen kanssa enää. Vähän tällä tavalla kävi lastenelokuvassa Inside Out, jonka muuten jokaisen aikuisenkin pitäisi katsoa. Voisi ajatella, että ilon ja surun välinen kamppailu ihmismielessä on pohjimmiltaan elämän tarkoituksen pohtimista. Tunteiden vuoristorataa, kun kokemamme kautta yritämme selvittää mikä järki tässä kaikessa on. Jollakin voi olla usko Jumalaan koetuksella. Toisella voi olla kiusaus olla sen enempää järkeilemättä, jatkaa vain arkea ja yrittää päästä kaikesta järjettömyydestä yli. Voi olla kiusaus tulla välinpitämättömäksi kaikkea kohtaan. Paljon vaikeampaa on yrittää saada tapahtuneelle jotain ymmärrystä saati hyväksyntää. Mutta juuri tuohon meitä kehoitetaan, välinpitämättömyyden vastakohta kun on rakkaus. Rakkaus lähimmäistämme ja Jumalaa kohtaan. Ja jos tarkemmin ajatellaan, niin rakkaudessa on sekä ilon että surun sävyjä, siellä ne taas ovat yhdessä ja lähempänä toisiaan.
Ilo ja suru saavat aikaan kumpikin myös kyyneleen ja vielä samanlaisen, sellaisen suolaisen kyyneleen. Vetiset kyyneleet ovat sitten asia erikseen. Niilläkin on toki oma tarkoituksensa, ne kostuttavat silmää tai poistavat silmästä epäpuhtauksia. Mutta entä ne suolaiset tunneperäiset kyyneleet, mitä tarkoitusta varten ne oikeastaan ovat? Aivotutkijat siitä vielä tänäkin päivänä kiistelevät ja esittävät erilaisia teorioita. Mutta oli se pohjimmainen syy sitten mikä tahansa, niin niiden seurauksista ollaan enemmän yhtä mieltä. Itkun sanotaan auttavan ihmistä uuteen tilanteeseen sopeutumisessa. Siitäkin tämä kirja kertoo yli kahden vuoden mittaiselta ajalta. Satun surun kyyneleet ovat muuttuneet sanoiksi, sanat lauseiksi ja lauseet runoiksi. Runot kertovat matkasta uuteen tilanteeseen sopeutumisesta. Pienikin kyynel voi siten olla merkittävä, sen koon ei kannata antaa hämätä. Joku kirjaa nyt lukiessa saattaa tirauttaa kyyneleen myös, aluksi ehkä surusta, myöhemmin ehkä kiitollisuudesta. Pieni kyynel on voinut saanut aikaan lukijassa ison muutoksen, saanut ilon ja surun muuttamaan vähän lähemmäksi toisiaan.
Kyyneleiden merkityksestä puhuu myös Raamattu, jossa kerrotaan muutamasta Jeesusta liikuttaneesta tapahtumasta. Varmasti hän itki useamminkin, joten ne kerrat jotka Raamatussa mainitaan ovat sitten varmaankin jotenkin merkityksellisiä. Ehkä tutuin näistä kertomuksista liittyy Lasaruksen kuolemaan. Siinähän tilanne oli sellainen, että Jeesus oli muualla opettamassa ja sai viestin ystävänsä sairaudesta. Jeesus ei kuitenkaan palannut takaisin vaan jatkoi opettamista, jona aikana Lasarus sitten kuoli. Jos tuon laittaisi omalle kohdalle, niin kyllähän se itkun ja huonon omantunnon paikka olisi. Ajattelisi, että kun en ehtinyt ajoissa takaisin ystävän rinnalle. Mutta Jeesus tietysti tiesi ystävänsä kuolemasta, samoin siitä, että tulee myöhemmin herättämään hänet kuolleista. Ei siis aihetta itkuun, voisimme ajatella. Jeesus kuitenkin itki. Kerrotaan, että hän liikuttui nähdessään Lasaruksen siskon Marian, hänen surunsa ja lohduttoman elämäntilanteen. Itki vaikka tiesi kohta herättävänsä Lasaruksen kuolleista ja kaikkien iloitsevan ihmeestä. Silti Jeesus kulki kyynelehtien Marian kanssa aina Lasaruksen haudalle saakka, yhdessä muiden surevien kanssa, kunnes sitten herätti hänet. Mitä nuo Jeesuksen kyyneleet sitten meille kertoisivat tänä päivänä? Jospa ne muistuttaa meitä siitä, että keskellä omankin elämänne erämaata, jossa tuntuu että hiekassa näkyy vain omat jalanjälkemme, me emme kuitenkaan ole yksin, vaan että Hän kulkee vierellämme kyynelehtien vaikeidenkin aikojen läpi.
Kiitos Satulle tästä runokirjasta, tuokoon se paljon lohtua lukijoille.