Aiheena tänään on kasvavien seurakuntien tunnusmerkeistä “intohimoinen hengellisyys”.
Näistä tunnusmerkkejä kun kävin läpi, niin huomasin, että oikeastaan vain kaksi niistä liittyy ihmisen mielentilaan tai tunteisiin. Toinen on rakkaudelliset ihmissuhteet, joka on ensi kevään viimeinen teema, ja se kuulostaa aika selkeältä jutulta. Intohimoinen hengellisyys on se toinen ja se on ehkä vähän moniselitteisempi. Sana “intohimo” saattaa sopia vähän huonosti meidän suomalaisten suuhun. Raamatussakin se mainitaan vain viitisen kertaa, englanninkielisessä käännöksessä kolmisenkymmentä. Tuossa kasvavien seurakuntien tutkimusraportissa intohimoista hengellisyyttä kuvattiin monella tapaa, mm. uskon elämistä todeksi omistautuen, palavasti ja innoissaan.
Voi olla, että monelle tulee ensimmäiseksi tästä mieleen iloisuus. Varmasti se monesti niin onkin, että on mukava olla iloinen ja innoissaan siitä mitä tekee. Ja Jeesus kun on meidän esimerkki tässäkin, niin hänestäkin voidaan sanoa, että iloinen hänkin oli. Vertauksessaan viinipuusta ja -tarhurista, Jeesus kertoo sanovansa tämän kaiken meille siksi, että hänen ilonsa olisi meidän sydämessämme. Mutta entä ne ilon vastakkaiset tunteet, sisältääkö intohimoinen hengellisyys nekin? Voiko se aiheuttaa esimerkiksi vihaa? Kyllä voi. Jos me Jumalaa rakastetaan yli kaiken ja huomataan jossain Jumalan pilkkaan, niin varmaan me tunnetaan jonkinlaista raivoa tai ärtymystä. Tai jos huomataan kun lähimmäistä kohdellaan kaltoin. Tai jos kuullaan uutisista, kuinka koululaisia ei saisi vielä enää kirkkoon joulujuhlaa pitämään. Kyllähän se Jeesuskin oli raivoissaan, kun raipalla huitoen tyhjensi temppelin kaupustelijoista ja kumosi vielä pöytiäkin mennessään. Ja tämä siksi, että hänen Isänsä talosta oli tehty markkinapaikka ja se suututti. No jos on ääripään tunteita mukana, niin myös jotain siltä väliltä. Ihan yhtälailla intohimoinen hengellisyys voi ilmetä rauhallisuutena tai tyyneytenä. Luotetaan Jumalaan niin vahvasti, että osataan ottaa vastoinkäymiset rauhallisina vastaan. Että kyllä asiat jollakin tavalla järjestyy aikanaan. Niinhän se Jeesuskin nukkui veneessä myrskyn keskellä ja heräsi sitten rauhoittelemaan muita veneessä olijoita, jotka hätääntyivät isoista aalloista. Tyynnytti vielä myrskynkin ja taisi jatkaa uniaan sen jälkeen. Intohimoinen hengellisyys siis voi ilmetä meissä monella tapaa, ei pelkästään ilona. Mutta ehkä se iloisuus kuitenkin voisi olla se tunne, että kun sen antaa näkyä niin sen myötä voisi olla saada muitakin innostumaan asiasta.
No mistä se iloinen ja innokas hengellisyys sitten voisi syntyä? Siihen löytyy varmaan yhtä monta tapaa ja tarinaa kun on meitä ihmisiäkin, joten ajattelin kertoa miten minä sen koin.
Oikeastaan se ilo löytyi kuutisen vuotta sitten, kun oli elämässä vaikea tilanne ja alkoi miettiä, että mikä järki ja tarkoitus tässä elämässä oikein on. Halusin löytää jonkun yksinkertaisen vastauksen ja mielellään jonkin logiikan koko juttuun. Että sen voisi vääntää ihan rautalangasta. Sellaista ei oikein tuntunut löytyvän ja taisin hetkeksi unohtaakin koko asian. Sitten huomasin jostain lehdestä yhden toisen ison kysymyksen, joka ei millään lailla liittynyt elämän tarkoituksen, mutta siitä oli apua. Kysyttiin, miksi ihmisen pitää nukkua? Siihenkin tuntui olevan monenlaisia vastauksia, eikä ollenkaan yhtä oikeaa, ennenkuin joku älysi huomauttaa, että mitäs jos meidän tulisikin kysyä, että miksi ihmisen pitää olla valveilla. Eli käännettiin se kysymyksenasettelu ihan toisin päin. Siihen löytyi helposti vastaus, no pitää syödä ja juoda että pysyy hengissä. Tuosta ongelmanratkaisu tavasta tuli mieleen, että voisikohan siihen elämän tarkoitus -kysymyksen jotenkin saada ihan uuden näkökannan. Ja voihan siihen. Mennään vain ajassa taaksepäin, aina syntymään asti ja sitten siitäkin vielä reippaasti taaksepäin. Silloin huomaa, että mehän ollaankin aluksi oltu taivaan valtakunnan kansalaisia ennen syntymäämme. Se on meidän ykköskansalaisuus ja maanpäällinen kansalaisuus on vasta se kakkoskansalaisuus, johon se iso kysymys kuitenkin liittyy. Eli eikös sitä ihan ensiksi pidä kysyä, että “miksi me ylipäänsä synnyimme tähän maailmaan?” Siihen tuntuu löytyvät vastaus helposti: koska Jumala tahtoi niin, hänellä oli meille jokin tehtävä. Sen jälkeen on helpompi vastata myös siihen toiseen kysymykseen. Jos me kerran synnyimme tänne Jumalan tahdosta, niin varmaan se meidän elämämme tarkoitus on sitten yrittää elää sen Jumalan tahdon mukaan.
No, tähän samaan lopputulemaan voi päätyä varmasti monella eri tapaa, mutta tällä tavalla selitettynä tulee ehkä esille se, mistä se hengellinen innokkuus voisi olla peräisin. Se voisi tulla siitä kun muistaa, mistä me ollaan tultu tänne tultu ja minne me ollaan Jumalan armosta menossa takaisin: taivaan kotiin. Tämä maanpäällinen elämä ei ole se tärkein juttu, vaan se on se toinen, taivaan valtakunnan elämä. Se on tosi lohdullinen ajatus. Auttaa kummasti kohtaamaan vastoinkäymiset, kun ajattelee, että tämä mun juttu nyt vain kuuluu tähän mun komennukseen täällä maan päällä. Vähän niinkuin armeija taivaan valtakuntalaisille. On eripituisia palvelusaikoja ja eri tehtäviä eri joukko-osastoissa. Jotkut on tosi rankkoja, joissakin pääsee helpommalla. Eli ei tarvitse käpertyä itsesääliin tai kokea epäreiluutta. Meillä kaikilla vain on omanlaisensa polku ja tehtävä, jota voi hoitaa iloiten ja innokkaasti, koska me ollaan saatu se tehtävä Jumalalta.